alcinan saari

Vastuuvapauslauseke: Tämä tekstin kirjoitti Kaisamaija, ja muuta työryhmää älköön vastuutettako tekstin mahdollisesti sisältämästä antikapitalistisesta eetoksesta.

Arkkityyppien ja Helsingin barokkiorkesterin versio Francesca Caccinin (1587-1640) oopperasta La liberazione di Ruggiero dall’isola d’Alcina esitetään Suomen kansallisoopperan ja -baletin Alminsalissa 1.-3.2.2024 otsikolla ”Alcinan saari”.

Oopperakirjallisuus on täynnä erilaisia dikotomioita, joten tietenkin myös autenttinen oopperanteko perustuu niille. Meidän tapauksessa suunnilleen näin:

≏ ero välillä

≞ mitattuna

⋚ pienempi kuin, yhtä paljon tai suurempi kuin

≏

Caccinin teoksen aloittaa prologi, jonka veden jumala ja Puolan läpi virtaava joki vedenhenkineen laulavat Puolan prinssille, joka oli Toscanassa vierailulla kantaesityksen aikaan. Puolalaista prinssiä liehittelevä prologi näyttää kiusallis-koomiselta nykysilmään: on helppoa nauraa sille, miten Caccini ja Saracinelli voitelivat yleisöään päästäkseen keikalle Varsovaan (ja pääsivätkin), mutta vaikeampaa on tunnistaa tai tunnustaa, millä tavoilla itse teemme samaa 2020-luvulle päivitetyin keinoin. Siinä missä Caccinin teoksen kantaesityksessä mesenaatin suosio pyrittiin varmistamaan ylitsevuotavilla kehuilla, nykyään kollegoiden, kriitikkojen ja yleisön suopea katse saavutetaan asettumalla oikeaan lokeroon taiteen kentässä. Imartelun sijaan oikeaan viiteryhmään kuuluminen pyritään saavuttamaan varomalla liikaa irrottelua ja liikaa irrottelemattomuutta. Pelätään kollegoiden reaktioita, pelätään poliittisuutta, pelätään kriitikoita (jopa niitä suuren päivälehden eläkkeeltä kaivamia), pelätään erilaisia portinvartijoita, pelätään mitä joku sanoo ja mitä joku siitä ajattelee.

Caccinin oopperan varsinainen tarina koostuu ajalleen erikoisesta sukupuoliroolituksesta ja luterilaiselle kulttuurille tyypillisestä moraalista. Rannalla makoilu ja lemmiskely on pahasta, sotiminen ja velvollisuuden täyttääminen hyvästä. Vanhan oopperalibreton yhteydessä pystymme helposti kritisoimaan sodan ja toksisen velvollisuudentunnon ihannointia, mutta yhteiskunnassa emme syystä tai toisesta pysty ottamaan vastaavaa positiota toksisten asetelmien kritisoijana vaan päinvastoin klasarimusiikkibisneksen isot ja pienet tekijät toimivat kilvan vetenä kapitalismin myllyssä. Pääoman kerryttäminen harvoille monien kustannuksella on barokkimusiikille keskeistä, onhan suurin osa esittämästämme musiikista syntynyt tyydyttämään hoviherrojen näyttämisenhalua omassa sosiaalisessa kuplassaan, eikä Francesca Caccinin ooppera ole poikkeus. Caccinin tapauksessa naissäveltäjyys ja sen näkyväksi tekeminen on kilpi, jonka taakse on helppo piiloutua luokkakeskustelua ja elitismiongelmia sekä teoksen syntyajan että sen nykyesittämisen kontekstissa.

≞

Epäkonventionaalisuus, uudenlaisten suhteiden luominen milloin mihinkin, uudenlaiset käsittelytavat ja uudet näkökulmat ovat niin tuttua puhetta taideprojektien markkinoinnista, että epäkonventionaalisuudesta alkaa tulla konventio. Epäkonventionaalisuutta on helppo markkinoida, mutta vaikea määritellä. Jos pyritään epäkonventionaalisuuteen barokkioopperan tekemisessä, vertailukohtana voi olla barokkimusiikin esityskäytännöt, oopperan esittämiskäytännöt, oopperaohjausten konventiot, oopperan tekemisen työskentelykäytännöt, musiikkibisnes, työyhteisöjen toiminta, erilaisten prekaarien yhteisöjen toiminta taidemusiikin ulkopuolella ym. Kun työryhmä koostuu eri suunnista tulevista ihmisistä, käsitykset konventioista ja epäkonventionaalisuudesta voivat olla hyvinkin erilaisia, mikä rikastuttaa ja turhauttaa.

On helppo valita, mitä konventioita halutaan rikkoa, meidän valintamme osui oopperan tekemisen hierarkioihin ja ongelmallisen tarinan illustratiiviseen esittämiseen. Vaikeampi valinta on se, kuinka pitkälle epäkonventionaalisuudessa mennään, ja millaisia riskejä ollaan valmiita ottamaan. Konventioita ja riskinottoa pohtiessa tulee väkisin tehneeksi oletuksia yleisöstä ja kanssataiteilijoista: mikä kenellekin on liikaa tai turvatonta, mitä yleisön naamaan voi hieroa, mitä pidetään (kuka pitää) mauttomana kontekstissamme (missä kontekstissa itse kukakin on) jne. Teosten leimautumista poliittisiksi varotaan kuin peikkoa, koska harvoin lausuttu, mutta usein bongattu vakaumus tuntuu olevan, että poliittinen taide on vähän huonompaa taidetta kuin oikea eli se, joka on mukavaa valkoiselle keskiluokalle lavalla ja yleisössä. Erityisesti oopperataiteen piirissä elää edelleen vahvana konventio esitettäviin teoksiin liitttyvän kontekstoinnin, antirasistisen työn ja ableismin purkamisen jättäminen yleisön vastuulle, mikä varmasti joiltain osin tapahtuu tämänkin teoksen kohdalla. Valkoisen ylivallan purkaminen on pahasti kesken (hädin tuskin alkanut) klassisen musiikin piirissä, emmekä ole tässäkään poikkeus.

⋚

Tätä projektia on myyty osallistujille osallistavuudella ja matalalla hierarkialla tai jopa hierarkiattomuudella, joista toistaiseksi harjoituskauden ollessa aluillaan mikään ei ole todellista. Ehkä projektin ympärillä saattaa jo leijailla jonkinlainen kollektiivisuuden utu verrattuna tunkkaisimpaan tekemiseen tai autoritäärisimpiin organisaatioihin, mutta ei se vielä tee meistä hierarkiattomia kuiten ei myöskään se, että projekti määritellään sellaiseksi. Kun tehdään isoa projektia pienillä resursseilla, päädytään helposti toistamaan tuttuja toimintatapoja ja kollektiivisuuden toivotaan syntyvän itsekseen sillä, että sitä tervetuliaissanoissa manataan esiin. Hierarkioiden murtaminen ja uusien toimintatapojen löytäminen on kuitenkin työtä, jota pitää aktiivisesti tehdä. Uudenlainen lähestyminen työskentelyyn, radikaalius suhteessa alan konventioihin ja uudenlaisten osallistujaroolien rakentaminen on myös riskinottoa, jonka tulee vaikuttaa ajankäyttöön ja lopputulokseen, jos sille tielle päätetään lähteä oikeasti näennäiskeskustelevuuden sijaan. Seuraavat viikot näyttävät, miten meille käy paitsi hierarkian myös lopputuloksen suhteen. Tosin sekään ei ole aivan yksiselitteistä, mikä lasketaan lopputulokseksi: yleisön näkemä teos vai niiden kokemusten koktail, joka eri tavoilla projektiin osallistuneille jää ja sen mahdolliset vaikutukset osallistujien praktiikkaan ja ajatteluun.

Näistä haja-ajatuksista sukelletaan Alcinan saaren lumottujen kasvien siimekseen; lumouksien, murhanhimoisten noitien, myrskyjen, kyynelvirtojen, rukousten ja huokausten maailmaan ihmettelemään vapauden ja velvollisuuksien, piinan ja nautinnon, hallitun ja hillittömyyden, todellisen ja satumaisen rajoja, kuten oopperan konventionaaliseen teoskuvaukseen runoilimme.

Liput ja lisätiedot:

oopperabaletti.fi/ohjelmisto/alcinan-saari

hebo.fi

Francesca Caccinin (1587-1640) vuonna 1625 säveltämä ooppera La liberazione di Ruggiero dall’isola d’Alcina perustuu aikalaisilleen tuttuun Ludovico Arioston Orlando furioso -runoelmaan. Oopperassa sukelletaan Alcinan saaren lumottujen kasvien siimekseen; lumouksien, murhanhimoisten noitien, kultatukkaisten jumalien, myrskyjen, kyynelvirtojen, rukousten ja huokausten maailmaan.

Oopperaa tehtäessä sukelletaan väistämättä myös konventioiden, toksisten hahmojen, ahtaiden roolien, eksklusiivisen representaation, elitismin ja kapitalismin maailmaan.

Arkkityyppien Alcinan saarella Alminsalissa helmikuussa 2024 tutkitaan laiskuuden, velvollisuuksien, piinan, nautinnon, hallitun, hillittömyyden, todellisen, sadun, sääntöjen, vallan ja vallattomuuden rajoja ja muuttuvia olemuksia.

Esitykset 1.-3.2.2024

Kansallisoopperan ja -baletin Alminsalissa

https://oopperabaletti.fi/ohjelmisto/alcinan-saari/

Ooppera on osa Helsingin Barokkiorkesterin kevätkauden 2024 ohjelmaa

https://www.hebo.fi/

tuotanto: Arkkityypit

Francesca Caccini: Alcinan saari

Francesca Caccinin vuonna 1625 säveltämä ooppera Ruggieron vapautus (La liberazione di Ruggiero dall’isola d’Alcina) perustuu aikalaisilleen tuttuun Ludovico Arioston Orlando furioso -runoelmaan. Oopperassa sukelletaan Alcinan saaren lumottujen kasvien siimekseen; lumouksien, murhanhimoisten noitien, kultatukkaisten jumalien, myrskyjen, kyynelvirtojen, rukousten ja huokausten maailmaan.

Alminsalissa helmikuussa 2024 saa ensi-iltansa Caccinin ja libretisti-Saracinellin barokkiooppera Arkkityyppien ja Helsingin Barokkiorkesterin yhteistyönä. Ihmettelevä moniaistinen teos tutkii vapauden ja velvollisuuksien, piinan ja nautinnon, hallitun ja hillittömyyden, todellisen ja satumaisen rajoja.

juoni:

Prologi: Meren jumala Neptunus ylistää puolalaista kruununprinssiä, joka on saapunut Firenzeen Caccinin teoksen tilaajan Medicin herttuan luo. Neptunus esittelee teoksen tapahtumat kruununprinssille.

1. näytös: saarelleen saapuvia ritareita viettelevä noita Alcina on lumonnut ritari Ruggieron, jota Melissa lähtee vapauttamaan lumouksesta.

2. näytös: Alcina käskyläisineen keskeyttää Melissan ja Ruggieron pakomatkan, mutta Melissa rökittää Alcinan, joka pakenee.

3. näytös: Melissa kehottaa kaikkia pohtimaan ihmisen turhamaisuutta ja varoittaa itsehillinnän pettämisen vaaroista.

4. näytös: Lumotut kasvit vapautetaan ja juhlinnan päätteeksi lauletaan Toscanan naisten kauneutta ylistävä madrigaali, jolla – kuten prologillakaan – ei ole mitään tekemistä muun teoksen kanssa.

kesto: 1h 15min, ei väliaikaa

milloin: to 1.2. – la 3.2.2024 // klo 18.30 joka ilta

missä: Alminsali, Suomen kansallisooppera

liput: 40 €

kieli: Esityskieli italia, käännös suomeksi ja englanniksi

osta liput

musiikki: Francesca Caccini (1587-1640)

libretto: Ferdinando Saracinelli Ludovico Arioston Orlando furioson pohjalta

alkuperäisidea ja koollekutsunta: Kaisamaija Uljas, Marianna Henriksson, Tuuli Lindeberg

konsepti ja dramaturgia: Kaisamaija Uljas, Sinna Virtanen

ohjaus: Sinna Virtanen

musiikinjohto: Marianna Henriksson