EGO

la 19.11.2022 klo 18
Paavo-sali, Musiikkitalo
liput

ego aloittaa seikkailusarjan mielen ja taiteen uumenissa. ego on kykyyn ja pystyvyyteen liittyvien arkkityyppien sankarin, taikurin ja kapinallisen varjopuoli, jossa hallitsee yksilökeskeisyys. 

 

sankari – Ensin työ, sitten huvi. Kun aloittaa sarjan inhottavimmalla arkkityypillä ja saa sen pois alta, voi sitten tehdä kivaa ja mielenkiintoista. Sankaruus kuvottaa. Kaikenlainen sankaruus vähän ja eniten populaari-arkkityyppinen sankaruus ja arkkityyppiset sankarit taiteessa.

Onko sankaruus aina väkisin toksista? Ainakaan perinteisestä taiteesta ei juuri löydy sankaria tai sankaruutta, joka tuntuisi sankarilliselta omia tai nyky-yhteiskunnan arvoja vasten. (Onko nyky-yhteiskuntakin aina väkisin toksinen?)

Sankariohjelma on koottu esittelemään barokkimusiikin arkkityyppistä sankaruutta ja sankari-arkkityyppiä pahimman toksisuuden karikoita kartellen. Ohjelma alkaa varhaisbarokin supersankarin Claudio Monteverdin prologilla suuresta sankaritarinasta L’Orfeosta. Prologissa äänessä on ehkä sankareista suurin: musiikki. Siinä missä musiikin äijäsankarit esitetään voitokkaina (usein heikosta tahdonvoimastaan huolimatta) naispuoliset sankarit ovat lähes poikkeuksetta traagisia. Niin myös yksipuolisen rakkauden kiduttama Egyptin kuningatar Berenice, jolta tahdonvoimaa löytyy, kun hän aariassaan Non che servire ilmoittaa, ettei Roomalla ole sananvaltaa hänen aviobisneksissään.

Sankari-arkkityypille ominaista on valon näkeminen tunnelin päässä ja vaikeuksien voittaminen, niistä kertoo Riccardo Broschin kastraatti-sankari Farinellille kirjoittama herooinen aaria.

 

Sankarin arkkityypin eri väreistä ja varjoista kertoo sosiologi ja arkkityyppisen työskentelyn ohjaaja Kaisa Kuurne.
 
taikuri – Arkkityypeissä ja taiteessa sankarin ja taikurin ominaisuudet ovat pitkälti samoja: tiukassa tilanteessa ilmenevää voimaa ja vahvuutta, joka yllättää meidät itsemmekin ja aikaansaa uutta meissä ja ympäristössä. Taikuriohjelmassa on barokin ajan arkkityyppistä solistisankaruutta viulun soittotekniikoita kehittäneen Nicola Matteisin ja musiikinhistorian maagisimman taikurin J.S. Bachin kyydissä sekä vanhasta musiikista versovia ja versoneita uusia sooloviuluteoksia. Viulutaikuruutta kehystää ja säestää soolotanssi sekä valo- ja videotaika.

kapinallinen – Onko mitään tapaa esittää kapinaa tai kapinallista olematta korni?

 

Ennen oli jännempää. Oli kiellettyjä aiheita ja kiellettyjä genrejä ja naisilta oli kielletty melkein kaikki. On helppo naureskella sille, että sarabande ja ciaccona olivat irstautensa takia kielletty kirkon toimesta ja ettei mistään saanut puhua, vaan piti käyttää piilomerkityksiä. Syystäkin voimme kauhistella sitä, millä perusteilla etikettiä rikkoneita naisia leimattiin hulluiksi ja suljettiin laitoksiin. Ihan yhtä helppo ei ole tunnistaa ja tunnustaa sitä etiketin ja kirjoittamattomien kieltojen esterataa, jossa nyt pompimme.

 

Kenen leipää syöt sen lauluja laulat. Ruhtinasmesenaattien aikana leivän ja laulun yhteydet oli helpompi nähdä: mesenaatit määrittelivät pitkälti sen, mitä sävellettiin, mikä säilyi ja kenestä tuli jotain. Nykyään valta on paremmin piilossa, mutta taiteen ja taiteilijan vapaus on edelleen silkka illuusio. Aina on joku, joka pitää vakuutta ja joku, jonka tuomiota pelkäämme. 

 

Varhaisbarokkimusiikin kapinalliset sävelsivät kirkkomusiikkia kiellettyihin groundeihin ja nimesivät teoksiaan harhaanjohtavasti voidakseen säveltää ja esittää kiellettyjä teostyyppejä. Entä nyt, kun mikään ei ole kiellettyä, onko kapinoiminenkaan mahdollista? Barokkikapinallisten työn seurauksena meillä on paljon musiikkia, jota tuon ajan katolinen ja anglikaaninen kirkko ei soisi meillä olevan, mutta voiko nykypäivän kapinoinnilla saavuttaa muuta kuin barokki-autenttisen hysteerikon leiman otsaansa? 

 

Kapinaohjelmassa soitamme kiellettyä ja leimattua musiikkia ja loukkaamme niin sanotun kevyen musiikin ilmatilaa.