sosiaalisuus ja yhteys toisiin yhdistää rakastajaa, narria ja orpoa, ja kaikkia muitakin. Sosiaalisuus-arkkityyppien seurassa ollaan hajalla, haastetaan musiikin vakavuutta ja sen rajoittunutta kuvaa rakkaudesta.
orpo – Orpo arkkityyppinä ei viittaa niinkään vanhempien puutteeseen vaan yleiseen särkyneisyyteen, jota musiikissa, taidemaailmassa ja ihmisten keskuudessa riittää, ja josta (mm.) on mukavin puhua etäältä. Barokkimusiikissa särkyneisyys liittyy useimmiten onnettoman rakkauden särkemiin sydämiin, joiden lisäksi surraan edesmenneitä mesenaatteja ja rahavirtojen tyrehtymistä.
Kauniisti surraan myös – mitä nyt sitten surraankin – musiikinhistorian synkimmän melankolikon ja arkkityyppisimmän orvon John Dowlandin lukuisissa versioissa Lagrimae-teemasta. Dowlandin kanssa samaan taiteen orpojen jatkumoon kuuluu moni suomalaistaiteilija, kenties suomalais-arkkityyppisen rännänharmaan sielunmaiseman vuoksi. Kuolemalla fiilistely taiteessa on ristiriitaista; toisaalta potentiaalisesti lohdullista suremisseuraa, toisaalta taas ableistista itsetuhoisuuden viihdekäyttöä taiteen materiaalina. Pitäisikö kuolemaa kutsuvat teokset sitten jättää esittämättä? Samaa kysymystä pohditaan aika-ajoin eri teemojen vuoksi ongelmallisten teosten äärellä. Välillä vastauksen pitäisi olla yksiselitteisempi kyllä, tässä tapauksessa elämään väsymisestä laulaminen voi kuitenkin olla yhteiskunnallisesti validia: väsymistä systeemiin ja siitä ulos haluamista tai masennuksen ja mielenterveysongelmien normalisoimista. Tai jos tulkitaan kuoleman tarkoittavan orgasmia kuten renessanssiajan rakkauslauluissa, teokset saavat täysin uuden sävyn.
rakastaja – Rakkaus on taiteessa enimmäkseen tunkkaista. Antiikin jumaltarustoista eilisen Netflix-julkaisuihin asti rakkaustarinakenttää ovat hallinneet monogaminen heteronormatiivisuus, vahingolliset ihmissuhteet ja toksiset sukupuoliroolit.
Tähän ohjelmaan on koottu barokin ajan seksimusiikkia, jossa nautiskellaan ilolla ja halulla vapaina perinteisten rakkaustarinamallien kahleista.
narri – Kuka nykyään on kenen narri? Narri-arkkityyppi juontaa juurensa hovinarrin ammatinkuvaan. Ensimmäiset hovinarrit tunnettiin jo ennen keskiaikaa, ja ammattikunta oli voimissaan aina 1700-luvulle saakka. Narri oli hovin hauskuuttaja ja yhteiskunnallinen vallankäyttäjä: narrille oli mahdollista kritisoida ja pilkata vallanpitäjiä tavalla, josta ei-narreja olisi rankaistu ankarasti. Piilovallastaan huolimatta narrin asema oli täysin ruhtinaasta riippuvainen, ja narreja pidettiin lemmikkieläinten kaltaisina statussymboleina.
Sekä hovinarri että arkkityyppi-narri pitävät auktoriteetteja että itseään vitsinä. Sikäli narri ei voisi olla kauempana taidemaailmasta, jossa vakavasti otettavuus on ammattilaisuuden synonyymi ja monotonisuus sen tavallinen seuraus. Nykynarratiivissa narrit olivat hyviksiä ja tiukkasääntöiset hovit pahiksia, mutta siitä huolimatta elämme tämän päivän barokkimaailmassa edelleen hyvinkin hovimaista elämää.
Narri-ohjelma ihmettelee, pitääkö HIP sen apostoleja narrinaan. HIP tulee sanoista historically informed performance, joka viittaa barokkimusiikin autenttisen soittamisen uuteen aaltoon. Autenttisuus on toki arvailua ja tulkintoja aikalaisäänitteiden puuttuessa. Romantiikan ajan jälkeen syntynyt HIP-liike on kunnostautunut kriittisten editoiden julkistamisessa ja musiikin esittämisen ja merkintätapojen selittämisessä, mutta konserttikäytännöistä sillä ei ole ollut sanottavaa, vaan renessanssin ja barokin aikana yhdessä soiteltaviksi tarkoitettua musiikkia esitetään vakavasti konserteissa ja ylipäätään kaikenlainen barokin ajan käyttömusiikki on survottu romantiikan ajan konsertti-ihanteisiin, joista tuntuu olevan pitkä ja hankala matka pois. Kuka nykyään siis on kenen narri? Mene ja tiedä, mutta ainakin tarvitsisimme narreja tekemään meistä pilkkaa.